Koska Eerika on jälleen ollut ahkerasti leipätyössään eli kinuamassa minulta uutta päivitystä, rankaisen teitä tällä. :)) Viikko sitten maanantaina, vapunaattona, oli siis tämän tytön synttärit ja seitsemäntoista elinvuotta pamahti täyteen. 

Aino ja sukulaisia.

Koska Erren ilme.

Pyörittiin Heidin kanssa sunnuntaina kaupungilla ja muualla eilen olleita synttäreitäni juhlistamassa. Eilisestä lisää myöhemmin, mutta nyt joitain kuvia sunnuntailta. <3

Käpyvaara.

 Tähän aikaan tasan seitsemäntoista vuotta sitten eräs Aino-niminen rääpäle syntyi maailmaan. ;)

 "It's none of their business that you have to learn how to write. Let them think you were born that way." - Ernest Hemingway

 Eli nyt vähän tarinoiden sepostamisestani koska ei ole parempaakaan tekemistä ja tuntuu siltä, että haluan tehdä überylipitkän analyysin kirjoitushistoriastani. Koska en voi elää ilman kirjoittamista. Se on ollut minussa aina, jo ennen kuin osasin kirjoittaa itse. Ehkä se on sisäsyntyistä, minulla on aina ollut palava tarve ja valmiudet siihen, mutta ei se koskaan ole yksistään sitä. Pitää nähdä kovasti työtä, kirjoittaa ja sepittää tarinoita, että kehittyy siitä alkuherneestä mikä kirjoittamisessa on, ihan niin kuin kaikessa muussakin. Ja koko ajan kehittyy.

Kävin tänään läpi vanhoja kirjoituksiani pitkästä aikaa ihan urakalla. Koneelta löytyy kaikki seiskaluokan alusta eli syksystä 2008 alkaen. Sitä vanhemmat ovat joko käsinkirjoitettuja jostain nelosluokalta ja sitä aiemmalta ajalta tai kadonneet kokonaan menneiden tietokoneiden ja kaatuneiden nettisivujen hautausmaalle.

Illan ensimmäinen ja viimeinen puoliksi huumoripläjäys: Aino kirjoittaa xD

~*~*~*~

Kuten jo aiemmin ilkeästi väitin, aloitin ”kirjoittamisen” tai pikemminkin tarinoiden sepustamisen kunnolla kuusivuotiaana eskarissa kun en vielä osannut lukea enkä kirjoittaa. Eskarikansiostani löytyvät kaikki lukuisat ”kirjani”, jotka kirjoitustaidottomana laitoin vanhemmat kirjoittamaan saneluni mukaan, ja niitä piti sitten eskarissa tätien lukea muille lapsille. Olin niin ylpeä. xD

 
Hoo vanhaa tuotantoani. Kuvitin itse. xD

Ala-asteella kävin ykkösellä hirveät ongelmat läpi lukemaan ja kirjoittamaan oppimisessa, koska tämä tyttö ei vaan millään meinannut oppia lukemaan niitä rakastamiaan kirjoja, ja olin niiden takia jäädä luokalle ykkösellä, niin ironista kuin se onkin. Sitten myöhemmin kun minusta tuli luokan nopein lukija ja äärimmäisen omakehuomavaltaisesti sanottuna varmaan paras ainekirjoittaja. xD Tykkäsin aineiden kirjoittamisesta siihen pieneen mukavaan ainevihkooni ja olin muistaakseni oikein hyväkin niissä. Voitin jonkun koulun minkäliekirjoitusjutun kakkosella ja jouduin lukemaan tuotokseni koko koululle.

Kolmosen paikkeilla alkoi rakentua Zonna-Balaksi nimeämämme mielikuvitusleikki kavereiden kanssa ja siitä kehittyi sittemmin massiivinen pään sisäinen kokonainen mielikuvitusmaailma planeettoineen ja ihmisineen ja sosiaaliluokkineen, ja sitä sitten leikittiin kaikki välkät ja hahmoista kirjoitettiin ja piirrettiin ja puhuttiin ja ropetettiin koneella ja kaikkea. Zonna-Bala hahmoineen elää oikeastaan minussa edelleen tosi vahvana jossain syvällä. Ja Zonna-Balastahan minä sitten kirjoitin monen monta vuotta. Käsin syntyi jotain seitsemän ”kirjaa”, joiden takia raapustin vihkoja täyteen ja ranteeni kipeäksi. Ja myöhemmin laadin niitä myös koneella jonkin verran, mutta kaikki viitos- ja kuutosluokan tekstit ovat myös sen takia kadonneet avaruuteen.
Elin myös ala-asteen loppupuolella Potterkautta, luin kaikkien ficcien suomipyhäköstä Finistä tosi paljon ficcejä, tutuistuin niiden maailmaan, mahdollisuuksiaan - ja pimeään puoleen. Kirjoitin silloin myös ensimmäistä kertaa pornoa. Hitsit.
Ja aloitettiin joskus viitosella ropettaminen koneella kavereiden kanssa, joka itse asiassa syntyi ihan vahingossa omalla painollaan, jo kaksi vuotta ennen kuin tiesin termiä ”ropettaa” (puhuimme aina pelaamisesta) tai siitä, että silläkin oli oma maailmansa foorumeineen ja termeineen, joista en tiennyt vielä mitään.

Tottakai kirjoitukset olivat silloin aika onnettomia, mutta varmasti oikein hyviä sen ikäiseksi. Vanhemmista puuttuvat myös tyystin sekä repliikkiviivat tai lainausmerkit, kaikki on vain yhteen syssyyn. Mutta annoin varman pohjan ja kehityin hirveästi ala-asteaikani aikana.

Näyte jostain Zonna-Bala vihkokirjastani, alkuperäisessä muodossaan, ilman niitä repliikkiviivoja tai mitään:

”Mu-mutta… Et voi!” Ztraman hätääntyi. Sinähän olet meidän puolellamme Mizianna sanoi. Minun on pakko. En haluaisi tehdä tätä! Racehrt huudahti. Miksi sitten teet? Ztraman kysyi. En voi muutakaan. Minulla ei ole vaihtoehtoja… Racehrt selitti nopeasti. Tiedätkö missä Grandel ja Aribah ovat? Mizianna kysyi. En! Racehrt sanoi. -- Racehrt nosti sormuksen ilmaan ja tarttui Ztramania kädestä. Mizianna! Ztraman voihkaisi. Sormuksesta alkoi hohtaa sinistä valoa. Ztraman! Missä sinä olet?! Mizianna huusi. Valo oli sokaissut hänet hetkeksi eikä hän nyt nähnyt kunnolla. Täällä! Ztraman huus ja tarttui Miziannaa kädestä. Yhtäkkiä valot alkoivat kieppua heidän ympärillään. Mizianna kirkaisi nopeasti ja lopulta he putosivat jonkinlaiselle marmorilattialle. Tervetuloa jäälinnaan. Kuului kylmä ääni heidän edestään.

 Seitsemännen luokan alkaessa ropettaminen mesessä kavereiden kanssa oli tärkeä osa elämääni vielä ja se, sekä omat henkilökohtaiset ongelmat ja masennus, vaikuttivat tosi paljon tekstiini. Meillä oli Eerikan kanssa jo kuudennella luokalla aloitettu rope, jossa seikkailivat kaksi homoa; minun ropettamani Rixeus (kotoisammin Rix) ja Eerikan Tikumios (eli Tiku). Ne ja ropen maailma sijoittuivat edelleen nimellisesti Zonna-Balan ihmeplaneetalle, mutta oli kuitenkin selkeästi oma maailmansa ja peilautui siihen missä itse elimme. Ja minä purin kaiken oman ahdistukseni ja ongelmani suoraan Rixin hahmoon ja käyttäytymiseen. Hyvä kirjoittaja ei anna omien tunteidensa vaikuttaa tekstiinsä ja hahmoihinsa, mutta enhän minä sitä silloin (tai vielä nytkään) ole, ja kirjoittaminen oli minulle nimenomaan tapa selvitä kaiken keskellä. Lähes kaikki seitsemännellä luokalla kirjoitetut tarinatkin kertovat Rixistä ja Tikusta. Niistä ja seitsemännen luokan syksystä alkoi ahkera, systemaattinen kirjoittaminen koneella siinä määrin että aloin kutsumaan sitä harrastuksekseni. Se tunne kun kirjoitat Wordilla ensimmäistä kertaa oikeasti pitkän jutun - etkä vain suoraan johonkin foorumille. Tarina tästä ihanasta homoparista ongelmineen kulkivat heistä ropettelun ohessa ja jäivät minun ja Eerikan välisiksi, mutta siitä lähti se milloin pystyin vain sanomaan porukoille, että: ”Kirjoitin koneella koko yön ei ehtinyt”. Ja minun tyylini selvästi näki jo tuolloin, niin kuin myös sen että kaiken teiniangstin seassa ylidraama, siirappiromantiikka, väkivalta ja eeppiset loppukuvailut innostivat kirjoittamaan. xD

Ja syksyn aikana syntyi myös mainitsemisen arvoinen tarinani Bittersweet. Se oli pisin koskaan siihen astisista kirjoituksistani, Wordilla huimat 43 sivua. Lienee tarpeetonta sanoa, että olin (ja olen edelleen ihan oikeasti) niin hirveän ylpeä itsestäni ja siitä ja koko urakasta minkä sen eteen tein, vaikka sitä ja maanista kirjoittamista seurasikin hirveä kirjoitusvitutusväsy kun tein sitä niin tiiviissä tahdissa. Mutta se on selkeästi yksi merkittävä merkkipaalu koko kirjoitustouhuiluni aikana.

Rix rakasti häntä..?
Tiku huusi. Ei, hän ei huutanut. Hän parkui kuin kuolemanhädässä oleva eläin. Äsken sytytetty tupakka tipahti hänen suunpielestään jonnekin alas. Tiku ei huomannut. Hän huusi, kädet yrittivät tavoitella miestä, joka syöksyi alaspäin. Liian nopeasti, että Tiku olisi voinut saada tästä otteen, mutta liian hitaasti etteikö hän olisi voinut nähdä miten toinen putosi alemmas, pois hänen ulottuviltaan, vaaleat hiukset liehuen. Taivaalta alasammuttu enkeli... Eikä Tiku voinut muuta kuin huutaa. Hän huusi vielä senkin jälkeen, kun Rix oli maannut jo kauan maassa. Tai ei Tiku tiennyt kuinka kauan. Sekunnit venyivät tunneiksi, tunnit saattoivat ihan yhtä hyvin olla pelkkiä sekunteja. Aikaa ei enää ollut, oli vain huutava tuska.

2008

Rix & Tiku
Kauniit 20.9.
Kaksi 21.9.
Kerran 25.9.
Alku 3.10.
Perhosensiivin 12.10.

***

Seiskaluokan kääntyessä kevätlukukauteen ja maailman vuoteen 2009, kevät meni edelleen kirjoitellen harvakseltaan Rixistä ja Tikusta. Tosin sisältö oli syksyä kevyempää ja ehkä hieman arkisempaa, ei niin eeppistä ylidraamaa. Kesälomalla siirryin tosi vahvasti selkeään originaaliin, kun sitä ennen oli ollut Zonna-Bala ihmisineen, jotka olivat toki minun ja ystävieni omista päistä syntyneet, mutta selkeästi elivät jollain tavalla omaa elämäänsä ja jokainen niitä muokkasi kuin missäkin oikeassa fandomissa. Nämä täydet originaalit kertoivat homoavioliitoista, kostosta, epätoivoisista viha-rakkaussuhteista ja, herranjestas, raiskauksista ja pedofiliasta. Kaikkea syntyi pimeämmistä aiheista. Kesän aikana palasin myös vanhaan rakkaaseen Zonna-Balaan, tällä kertaa vain tekemään viattomista lapsuuden leikeistä jotain rumempaa, kaivelemaan hahmoista petollisia ja pimeämpiä - ehkä niitä inhimillisiä - puolia, vääntämään kaiken sinne jonnekin mitä kutsutaan aikuisten maailmaksi. Pettämistä, juomista, seksiä, homoja, salaisia ihastumisia ja kaikkea, mitkä tungin nyt sinnekin. Ja ihan muuten vain täytyy mainita, että kirjoitin Zonna-Balasta silloin myös tarinaisen nimellä Ruostesydämet, minkä nimen kopioin myöhemmin epäluovana myöhempään, täysin erilaiseen Hetaliaficciini. xD

Ja joskus silloin myös ranskakirjoitukseni Il était une fois eli sydänkauttaan. Ehkä aloitin sen jo seiskalla ja varmasti kirjoitin siihen viimeiset keskenjääneet rivit vielä yhdeksännen luokan alussa, mutta tarkkoja päivämääriä ei ole säilynyt. Se on yksi näitä ehdottomia välietappeja, joilla on ollut suuri merkitys kirjoituksilleni ja minulle kirjoittajana. Poloinen, täysin originaalitarinani, kertoi eri sosiaaliluokista olevista Alainista ja Rafaellosta 1700-luvun Ranskan tuiskeissa. Siihen kertyi likimain kahdeksankymmentä sivua, kirjoitin sitä kauan ja hartaasti ja koskaan se ei päässyt loppuun, koska en malttanut lopettaa ja sittemmin en koskaan viitsinyt enää jatkaa loppuun. Mutta se on silti lähellä sydäntäni ja tosi tärkeä merkkipaalu.

Rafaello avasi suunsa aloittaakseen taas huudon, mutta Alain ehti ensin, painaessaan hänet kovakouraiseen suudelmaan. Rafaello ei päässyt pakoon Alainin jäntevien käsien painaessa häntä miestä vasten. Eikä hän oikeastaan halunnut pakoon. Hän ei tahtonut olla kuin sulaa vahaa Alainin käsissä, hän tahtoi olla vihainen ja huutaa, eikä koskaan antaa anteeksi Alainille. Mutta kaikki mitä hän sillä hetkellä tajusi, oli Alain, rakas Alain ja hän miehen sylissä, huulet tämän huulilla. Se oli kaikki mitä hän tarvitsi, kaikki mitä hän saattoi käsittää. Kuka tarvitsi rahaa, kartanoa tai mitä vain rikkauksia, kun oli vahva syli johon käpertyä.

2009

Rix & Tiku
Amoroso 3.8.
Bittersweet 12.3.
Hetki 4.4.
Perintölasit 30.7.
Uudelle vuodelle 31.12.

Zonna-Bala
Ruostesydämet 8.5.
Säröjä täydellisyydessä 30.5.
Rakas kuunsäteeni 12.7.
Verhon takana 21.8.

Originaalit:
Meidän päivä 13.7.
Myrkky 19.7.
Perfect insanity 23.7.
Rakkaus on sokea, viha vielä sokeampi 20.8.
Taistelun jälkeen 27.10.
Il était une fois

 Koko kasiluokan aikana kirjoitin äärimmäisen vähän mitään oikeita tarinoita. Elämäni oli solmussa, vaihdoin koulua ja kirjoittaminen vain jäi eikä siltä ajalta ole kuin muutama tarina. Maaliskuussa tosin aloitin Simsprojektini Pianissimo, jonka netissä julkaisin, mutta tosin kirjoitin pitkään, hartaasti ja hitaalla vauhdilla. Kirjoitin sitäkin ahkerammin runoja, todella henkilökohtaisia ja pikemminkin masennuksen ja muun ahdistuksen ulospurkamiskeinona kuin varsinaisina runoina. Kirjoitin myös psykologilleni siitä miltä minusta tuntui ja mitä ajattelin, koska en osannut enkä pystynyt sanomaan sitä ääneen. Kirjoittaminen oli paljon luonnollisempi tapa ilmaista itseään.

Kesäloman alkaessa ja kasiluokan loppuessa kirjoituspuoleni alkoi vihdoin heräillä koomastaan. Kirjoitin kesäkuun alussa vain hieman ennen kuin lähdin rippikouluun, ensimmäisen Hetalificcini - ja sille tielle jäin. Ficci sinällään oli lähinnä kuin olisin yrittänyt ahmaista koko kakun yhdellä haukkaisulla, mutta siitä lähti Hetaliaficceilyni. Kirjoitin kesän aikana pieniä pätkiä lähinnä Suomesta, Venäjästä ja Ruotsista, mutta myös muuta pientä historiallista. Ja vuodenkierron kääntyessä syksyyn ja ysiluokan ensimmäisellä puoliskolla Hetaliaficceily lopulta juurtui minuun ja kehittyi ja alkoi laajeta hahmokavaldissaan Suomen ulkopuolelle.

Vuosi 2010 oli kokonaisuudessaan aika, jolloin kirjoitin vähän mutta kaikesta. Kirjoitin täysin originaaleja, kirjoitin Zonna-Balasta, kirjoitin Rixistä ja Tikusta, kirjoitin Hetaliasta. Sen aikana kaikki sekoittui ja oli kuin hedelmäsalaattia, mutta alkoi pikkuhiljaa kääntyä selväksi Hetaliaksi.

2010

Rix & Tiku
Saanko luvan - Raapalekokoelma 17.8.
30 Breathtakes + Bonuses 7.11.

Zonna-Bala
Kun kukaan ei huomaa 10.1.
The winter breeze 3.8.

Hetalia
Suojelevan sateenvarjon alla 8.6.
Tänä päivänä 13.7.
Suomalainen tarina 24.7.
Tottelemattomuudesta sakotetaan 31.7.
Muuri 10.10.
Talviyön pimeydessä 12.10.
Valheista ja luottamuksesta 5.12.
Kolmekymmentä hengenvetoa 27.12.
Iholla kukkivat ruiskaunokit 28.12.

Original
Tuulen laulu 1.2.
Üle mere 17.9.

Pianissimo

 Ja vuodenvaihteesta 2011 asti en olekaan kirjoittanut sitten mitään muuta kuin Hetaliaa. Ysin kevään aikana syntyivät monet Saksaficit ja loppukesästä innostuin Puolasta ja Liettuasta. Seurasin varsinaista sarjaa enemmän tai vähemmän, mutta oma asennoitumiseni Hetalian maailmaan, sen valtioihin ja näiden persooniin syveni ja yritin mennä pinnan läpi koko Hetalian valtioiden olemukseen ja elämänpiiriin, verraten siihen miten pinnallisesti olen tietänyt mitään edes hahmoista vuosi sitten. Aloin myös julkaista tekstejäni laajemmin ja aloin saada jopa jotain palautetta.

2011

Hetalia
Älä koskaan 12.2.
Viha on vain heijastusta peloistamme 25.2.
Ruostesydämet 12.5.
Jonain päivänä 14.5.
Venäjä raapaleita 14.7.
Hiljaisuus 29.7.
Yö pakenee aamuun 16.8.
Alles hat seine Stunde 29.10.
Vain muutama sana 3.11.
Lahjoista ja niiden vastaanottamisesta 22.12.

 Ja nyt vuonna 2012 on alkanut muutaman valmiin ficin muodossa Hetalialla. Rikoin monen vuoden näennäisen kiltin (no murhia ja väkivaltaa ei lasketa, eihän xD) linjani raiskausficillä Pelko maistuu raudalta, ja kirjoittanut ficin Kultasiipi jota inhosin heti ja siksi sen hautasinkin purettuani muutaman kappaleen ninjasti ficciin Älä mene enää. Nyt on muutama keskeneräinen, jotka saattavat jatkua tai sitten eivät.

Ja koska olen kiltti, tähän pätkä ficistä jota olen kirjoittanut niin kauan, että se tuskin koskaan valmistuu:

Nauru. Gilbert oli nauranut aina. Melkein aina. Silloinkin kun Ludwig itse ei siihen kyennyt, hädin tuskin koko ympäröivä maailma. Kun hän oli sanonut, että maailma oli pirstaleina ja hän, he, olivat pirstaleina, kun nykyhetki muuttui paikoillaankin ollessa yhdeksi kieppuvaksi pyörteeksi kuin lapsuuden onnellisina päivinä albiinon pyörittäessä häntä, silloin se oli Gilbert, joka hymyili huolimatta siitä kuinka uupunut ja rähjäinen oli, joka vakuutti, että he selviäisivät kyllä.

Mutta miksi sitten vain toinen heistä oli selviytynyt näin pitkälle?

Ludwig kierähti selälleen ja nousi ensin istualleen, sitten jaloilleen ja oikaisi ryhtinsä. Jälkimmäisinkin oli omalla tavallaan Gilbertin, tämän kuuluisan preussilaisen kurin jäänteitä. Muistutuksia siitä, että toinen oli todellakin joskus ollut olemassa, keveitä muistumia, jotka harva enää osasi yhdistää takaisin äiti Maan syliin palanneeseen albiinoon. Mitä enemmän tuulen puuskittaista huminaa kuunteli, sitä enemmän se alkoi kuulostaa pikemminkin ivanaurulta. Sietämätöntä. Saksalainen veti kädet puuskaan rinnalleen. Tuuli huojutti päällystakin liepeitä. Juuri nyt tuntui kuin olisi ollut ainut ihminen koko maailmassa, kaiken muun elävän loistaessa poissaolollaan, syksyllä aina lähellä olevan päättymisen ja kuoleman tunnun korostaessa tuota tunnetta.

Yksin ja yksinäinen.

Jokin osa hänestä oli ollut yksinäinen siitä asti kun Gilbert poistui hänen elämästään.

2012

Hetalia
Pelko maistuu raudalta 19.2.
Kultasiipi 8.4.
Älä lähde enää 9.4.

Keskeneräisiä työnimikkeillään:
You lost me
Meri
Valtiot nousevat, valtiot kaatuvat
Say When

Toivottavasti jatkan tulevaisuudessa kehitystä, kirjoitan paljon, saavutan joitakin läpimurtoja itsessäni ja saan paljon inspiraatiota ja ideoita. Haaveilin monen monituista vuotta kirjailijan ammatista, kunnes joskus ysiluokalla lähdin hautaamaan sitä sen omaan mahdottomuuteen, mutta ehkä, joskus, kuka tietää… Tosin tiedossa on lähtö Saksaan, jonka ihan vakavasti pelkään tappavani kirjoittamiseni, koska yksinkertaisesti kiireisyys ja se, että kun et puhu vuoteen tuskin lainkaan suomea tai kuule sitä, erittäin potentiaalisesti madaltaa tasoa ja heikentää kielen osaamista. Ei äidinkieltä unohda, se pysyy, mutta kaikkien kaunokirjallisten kauniiden ilmaisujen ja ylipäätään hienomman kirjoitustaidon menettämistä pelkään. Pelkään ihan oikeasti. Mutta lähtö on sen arvoista, ja sitä paitsi, kuka tietää mitä tapahtuu. Ja pitäisi ainakin saada uusia kokemuksia ja elämänkatsomusta, josta voi aina ammentaa uusia teemoja ja ylipäätään henkistä pääomaa kirjoituksiin.

Kuten joku viisas sanoi, kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla.

 Vappuloma (kyllä, sitä voi kutsua niin koska neljä päivää vapaata = yhtä pitkä kuin syysloma) alkoi ja jiuu. <3 Sen kunniaksi lähdin tänään kouluun Chibitalia-cossissa, mistä olin vielä aamulla rehellisesti sanottuna enemmän kuin hermostunut, mutta:

 Koska Eerika pakotti kirjoittamaan. Ja teksti tulee olemaan jotain todella hilpeää koska väsyneenä ei jaksa ajatella hienoja kirjakieli-ilmaisuja.