Tiedättekö sen tunteen, kun ihan vain huvin vuoksi päätät meikata huolellisesti ja laittaa hiukset kunnolla ja valita vielä kivat vaatteetkin vain koska on tylsää ja ajasta on kaikkea muuta kuin pulaa. Ja sitten kun tällä on päästy tappamaan mukavasti aikaa, niin ymmärtää, ettei pääse mihinkään näyttäytymään kun kerrankin on viitsinyt vähän nähdä ulkonäkönsä eteen vaivaa. Sitten saa vaan istua peilin edessä ja tyytyä itse ihailemaan omaa kuvajaistaan. =’’D 

 

 

Pohdiskelin tänään Heidin ja itseni kanssa asioita ja tulin siihen tulokseen, että minua on oikeasti rasittanut koko syksyn tosi paljon ihmisten jatkuva angstiminen. Koulussa kaikki vaan valittavat ongelmiaan ja se vain koko ajan lisääntyy..! Varmaan loputkin alitajuisesti huomaavat, että kun pari valittaa niin sillä saa huomiota ja kannattaa siis itsekin alkaa itkemään... Ja möh valittavathan ihmiset minulle netissäkin, koska Ainon kriisiapu ottakaa yhteyttä vaan kun ongelmia ja elämä kusee niin Aino kuuntelee ja sanoo jotain suoraa mitä ette olisi halunneet kuulla, mutta en minä siitä ota niin itseeni, se on aina kaukaisempi juttu. Ylipäätään yleensä annan ihmisten puhua enkä muistele asiaa enää huomenna, mutta oikeasti ihmisten itku koulussa ja joka paikassa on kuormittanut minua tosi paljon koko syksyn. Olen tosi positiivinen ihminen ja kuuntelen oikeasti mielelläni, mutta nyt olen päästänyt muiden angstimisen liian lähelle ja vetänyt sitä itsellenikin. En koskaan itse valita koska ei tarvitse - tai no voisinhan minäkin itkeä kun yhyy on ikävä ihmisiä ja ihmistä ja ahdistaa aika ajoin ihmisten ongelmat ja raha on loppu ja uskontokin, niin tärkeää kuin se onkin, aiheuttaa murhetta ja nyyhnyyh, mutta en usko että asiat parantuvat niin. Päinvastoin. Siispä yritän ajatella iloisesti. : ) Ja sen takia kai sitten minulle on hyvä kertoa kun en itke yleensä takaisin? Mutta kuuntelun perussääntö (ainakin jos sitä kuuntelee joka päivä niin kuin minä~) on, ettei saa ottaa muiden ihmisten ongelmia omille hartioilleen. Ei sitä jaksaisi mitenkään pitemmän päälle. Mutta nyt on oikeasti syksyn aikana päässyt menemään peruskevyt mielialani alemmas ja plyyh. Tai no totta kai se vaikuttaa kun yli puolet ihmisten ulosannista käsittelee vain negatiivisia asioita!
...Haloo, positiivisuus missä olet?

Mutta on hyvä, että tajusin mistä se johtuu! Ja nyt vedän sen sieltä ylös, on jo matkalla ja yay. : ) Ei, oikeasti olen nyt tosi iloinen! Pitää muistaa vaan jatkossa ottaa vähän etäisempi asenne. Siinä vaiheessa kun huomaa ajattelevansa jonkun toisen probleemia koko päivän koulussa, niin pitäisi osata jo stoppia itsensä ja oman vointinsa takia. Ei sitä vaan voi ihminen kaikkea kantaa, omissakin asioissa on jo yleensä ihan riittävästi. Saati sitten kun tusinalla ihmisistä on minulle asiaa.

 

 

Ja tänään satoi ensilumi! :D 

 

Enkä ole lukenut kokeisiin, yy, tulen failaamaan ne niin pahasti, mutta minkäs teet. ^^

 

Katselin tuossa kaikki reippaat kuusisataa kuvaa viime kesän Baijeri-Itävalta-reissulta. Tuli ikävä. ;___;

 

Teinpä muuten tuossa joku päivä mielenkiintoisen havainnon. Minä nauran aina; silloinkin kun sattuu fyysisesti tai henkisesti, menee jokin pieleen ja petyn tai muuten vaan en pidä jostain asiasta. Hehheh. Se nauru vaan tulee. Mutta itkemään en pysty vaikka olisi kuinka vaikeaa ja haluaisin. Naurattaa vaan. Jännä. ='''D