Kaikki se mitä halusin sanoa. Joskus se on aika puklauttaa ulos.

Ensinnäkin, mie olen pahoillani.

Pahoillani, että ihan oikeasti laiminlöin teitä ja kaadoin kaiken paskan teidän niskaan, vaikka te ette olleet tehneet miulle mitään pahaa - päinvastoin. Te lohdutitte ja olitte miun kavereita, mahtavia ystäviä, vaikka kukaan muu ei ollut. Vaikka miun mielestä koko maailma oli miuta vastaan. Mie epäilin kaikkia, eniten itseäni, mie epäilin teitäkin. Mie vihasin maailmaa, eniten itseäni, ja se kaikki kanavoitui teihin. Koska teille mie pystyin puhumaan, koska te kuuntelitte. Johonkin asti.

Mie aina vaan pyörin itessäni ja omassa tuskassani, näin vaan sen miten vaikeaa miulla oli. Ehkä teilläkin oli vaikeaa? Ehkä osa siitä johtui miusta? Mie puhuin teille asioista, näytin teille asioita, jotka varmasti sai teidät tuntemaan olonne huonoksi, teki kipeää. Jos joku teistä nyt näyttäisi miulle viiltelyjälkiä, niin mie en kyllä ainakaan kestäisi sitä vain olankohautuksella. Silloin mie en välittänyt. Mie en välittänyt kun kerroin kaiken miten ahdisti ja miten just olin leikkimässä sen veitsen kanssa sillä nimenomaisella hetkellä. Tai, ei sellain, ei sanota, etten välittänyt. Mie vaan en huomioinut, en ajatellut yhtään. Ehkä me oltiin silloin vielä ihan lapsia. Kaksi vuotta sitten.

Mie en voi tietää mitä te ajattelitte ja mitä puhuitte, mutta kuitenkin mie aina epäilin kaikesta pahinta. Miun olisi pitänyt pitää teihin yhteyttä kun ei enää koulussa nähty, olisi pitänyt jaksaa olla teidän kanssa. Eikä missään nimessä suunnata kaikkea sisälle patoutunutta mustaa mönjää teihin. Mie olin masentunut, kyllä, mie en jaksanut tehdä mitään. Mie vuoronperään aloitin keskustelun ja kohta käskin olemaan hiljaa kun en jaksanut kuunnella. Mie syytin teitä siitä, ettette tahtoneet nähdä miuta eikä se koskaan käynyt, mutta yhtälailla mie saatoin sanoa että: ”En jaksa tulla.” Ja vaadin aina sitä ymmärtämistä vaan miulle. Miulla oli vaikeaa, miuta kiusattiin, mie viiltelin ja vihasin itseäni ja kaikkea jne. Mie olin uhri! Miemiemiemie ite. Jossain vaiheessa unohtui se tärkeämpi, teidän huomiointi ja tunteiden ajattelu. Mie olin itsekäs. Helvetin itsekäs.

Ja en nyt tiedä olenko oikeasti kaikkeen syyllinen, vaikka se tuntuu siltä. Mie voin hyvin, olen noussut ja osaan nyt ajatella laajemmin. Tuntuu että olen muutamassa vuodessa kasvanut aivan hirveän paljon henkisesti. Viime vuosiin katsominen tekee kipeää, kaiken itseen kohdistuneen mutta myös oman käytöksen vuoksi. Mie olin kyllä silloin vielä ihan kakara, pahimmassa murrosiässä. Ja kuka julisti ala-asteella isoveljien touhuja seuratessa, ettei koskaan, koskaan tekisi jotain yhtä tyhmää. No, en samoja tyhmyyksiä, mutta omani kyllä ja pahalla tavalla.

Erilleen joutuminen on varmaan osa elämää, elämä vie ja niin eteenpäin, jäähyväiset kuuluvat siihen ja ihmiset muuttuvat ja joutuvat erilleen. No, mie en koskaan saanut oikeita jäähyväisiä. Ehkä miun jäähyväiset olivat siinä kun jossain vaiheessa kaikki paha olo kanavoitui kaiken mahdollisen vihaamiseksi, kun teki mieli huutaa ja kirkua ja raivota - ja huusin ja kiukuttelin teille aiheettomasta. Ehkä silloin mie viimeistään ajoin teidät kauemmas, liian kauas. En tiedä.

Mie en erottele ketään, mutta kaikkien teidän kanssa en enää pidä mitään yhteyttä. Kadun sitä. Mie haluisin soittaa, mutta mie en uskalla. Jos ei lisää kaveriksi pyynnöstä huolimatta edes facebookissa, mitä pitäisi olettaa? Onko siulla vielä mese vai etkö vain enää pidä miuta siellä listoilla? Mie haluisin ottaa yhteyttä, kysyä suoraan ja yrittää korjata asioita, jotka meni rikki ja jäi kesken. Mutta mie vaan en uskalla, olen pelkuri. Pelkään mitä sieltä tulee. Ja aika on repinyt kuilun, jota mie en uskalla ylittää. Vaikka mie tahtoisinkin. Mutta olisi hieno, vaikkakin ehkä vaikea, nähdä voiko vielä yrittää ja palata - ei, ei entiseen, koska siihen on liikaa matkaa - mutta sinne kaveruuden paremmalle puolelle. Nähdä edes ajoittain. Tai sitten todeta, että ollaan kasvettu liian eri suuntiin ja erilleen eikä mistään enää tule mitään. En tiedä oletteko muuttuneet, oletteko te ihan eri henkilöitä, jotka joskus tunsin, siitä on niin kauan kun viimeksi tavattiin kasvokkain. Mie en edes tiedä miltä te tänä päivänä näytätte! Mutta nähdä vielä vaikka edes. Koska te annoitte miulle miun tähän asti kuluneen elämän parhaita hetkiä, olitte ystäviä, joille saattoi puhua ja nauraa ja luottaa (kunnes itse revin senkin rikki) ja olin tuntenut teidät varhaisimmillaan päiväkodista asti. Sellaisia ystäviä ei ikinä unohda vaikka elämä jatkuisikin erillään. Eroaminen vain tekee kipeää.

Ennen kaikkea, mie olen pahoillani kaikesta. Ja te olette edelleen äärettömän tärkeitä ainakin miulle. Jos asioita ei voi enää korjata, olen kiitollinen siitä mitä sain ja että tunnettiin ja voitiin olla ystäviä. Ei kuitenkaan unohdeta ja hylätä toisiamme ihan kokonaan, sitä minä toivon.  

Rakastan teitä ystävinä.

Anteeksi.