Koulu alkoi puoli kymmeneltä, mutta heräsin jo joskus vähän ennen seitsemää siihen kun unessani joku huusi jotain varsin siivotonta höystettynä varsin hurjalla määrällä kirosanoja. En tiedä, havahduin vain siinä hereillä ja se huuto tuntui edelleen soivan korvissani sittenkin kun olin jo saanut reväistyä silmäni auki. Sepä vasta mielenkiintoista.

 

 

Koulussa oli sitten enkkua ja bilsaa, psykan tuntia ei koska opettaja oli poissa. Enklanti saa minut hermostumaan. Vihasin sitä ala-asteella ja vielä seiskallakin, vasta kasilla aloin pääsemään tunteesta yli ja itse asiassa pitämään enkusta ja ylipäätään kieltä melko helppona. Probleema: Kaisuli ei tajua yhtään mitä yritän sönkätä enkuksi. Voi tosin liittyä siihenkin että mumisin jotain tosi hiljaa, itsevarmuutta sen puhumiseen ei edelleenkään oikein ole... ^^’’ No mutta yritän, mutta kun arastelen kieltä vain edelleen hirveästi! Deutschi on mukavampaa, sen puhumista rakastan~ (Vaikka luultavasti äännänkin kaiken väärin...) 

 

Joku Suomi-Saksa-seuran edustaja edelleen jaksaa ottaa yhteyttä äiskään ja tiedustella josko se Saksasta niin kiinnostunut tytär tahtoisi mukaan. En minä tiedä, kaikki ovat siellä kuitenkin jotain mummoja ja pappoja enkä tajua sanaakaan mistään mitä puhuvat auf Deutsch... :/

 

 

Muttamutta sitten päivän tärkeimpään ja isoimpaan juttuun! Oli YFU:n vaihto-oppilashaastattelu! Jänskäsin ihan liikaa vaikka yritinkin mennä ihan vain rennosti paikalle. Pienet piirit, haastattelija oli siis pikkusiskoni kaverin äiti ja haastattelu heidän kotonaan. (Siskoni oli siellä viimeksi eilen...) Ei siinä sinällään mitään, en oikeasti tuntisi ulkonäöltä tätä siskoni kaveria, puhumattakaan hänen äidistään, mutta itse haastattelija sanoi että oli minut kerran tai pari nähnyt... Jees. 

En jaksanut mennä bussilla, joten äitykkä sitten kyytsäsi. Ainut mutta, hänellä alkoi neljältä (kuten haastattelukin) hieroja ja jätti minut sitten paikalle parikymmentä minuuttia etuajassa. Kävelin sitten katua edestakaisin ja odotin että kello liikkui etiäpäin. Kunnes sitten oli tarpeeksi, että kehtasin mennä soittamaan ovikelloa. 

 

Haastattelu oli siis heidän olohuoneessaan, tömähdin sohvalle selittämään jotain. ^^’’ Aluksi haastattelijan mies kerran ja eritoten lapset ramppasivat olohuoneessa;”Äiti, katso mitä saatiin läksyä!” ”Äiti, en löydä miun uimalaseja!” ”Äiti, en halua mennä alakertaan!” Kunnes sitten saatiin evakuoitua kaikki joko pihalle tai alas pelaamaan ilmeisesti jotain konsolipeliä. Ei se oikeastaan haitannut yhtään, olin tosi jännittynyt ja se tohottaminen sitten jotenkin sai minut rentoutumaan ihan kiitettävästi..! : ) Tämä pikkusiskoni kaverin äiti oli siis itse ollut joskus parikymmentä vuotta sitten YFU:n kautta Amerikassa ja nykyään toimi vapaaehtoisena ja hoiti Lappeenrannan haastattelut. Selitti aika paljon kaikenlaista ihan hyödyllistä (josta en muista yhtään mitään, jänskätin kuitenkin sen verran...). =’D Ja kysyi kaikenlaisia ihan peruskysymyksiä tyyliin ”miten vanhemmat suhtautuvat vaihtoon”, ”millainen on hyvä vaihto-oppilas”, ”minkälaisen kuvan haluaisit Suomesta ulkomailla antaa”, ”miksi Saksa”, ”mitkä ovat hyvät puolesi”, ”haittaako jos perheessä ei ole lapsia”, ”haluatko jatkaa pianonsoittoa vaihdossakin” und so weiter. Eivät ne oikeastaan vaikeita olleet, pari vähän epäselviä ja pari yllättävää, mutta ihan ok kai meni. Yritin sanoa aina jotain, vaikka sitten vaan loppujenlopuksi toistelin koko ajan että ”aa” ja ”juu” ”ju” joka lauseen perään. ^^’’ Ja lopuksi piti kirjoittaa aine enkuksi tai saksaksi. Ilmeisesti olisi ollut parempi jos olisin kirjoittanut auf Deutsch, mutta kysyin että saako enkuksi ja näin tein. Sain pitkän litanian mahdollisia otsikoita, otin sitten kaikista helpoimman (a typical day in my life) ja raapustin sellaisessa parissakymmenessä minuutissa yhden paperin täyteen. Siellä on noin kymmenentuhatta virhettä ja muutenkin se on ihan sukka, mutta ei sillä niin väliä.

 

Aika nopsaan sanottiin sitten sen jälkeen moikat ja lähdin poies. Sanoi että kirjeen hyväksymisestä pitäisi tulla joskus parin viikon päästä. Sain tosi vahvasti sen fiiliksen puheen sävystä, rivien välistä ja viittauksista että pääsen kyllä ja että nimenomaan Saksaan. : ) Mutta hypin riemusta vasta sitten kun se kirje tulee! Tuletule jo, en malta odottaa, lupaan sitten revetä riemusta ja pyöriskellä hulluna matolla. X)

 

 

Äiskä oli edelleen siellä hierojalla ja olin saanut ohjeistukseksi kävellä niin kauan tietä eteenpäin kun pääsee pois sieltä ja tulee sitten autolla vastaan. Soitin sitten kävellessä matkalla Heidille ja selitettiin siinä jotain ja puitiin haastattelua. Ehdin kävellä jotain pari kilometriä (korkkareilla, yy) ennen kuin äiti suvaitsi vihdoinkin kaasutella Hondallaan eteeni. Käytiin sitten kaupassakin. Ostettiin pizzaa, jota mussutin onnellisesti kotosalla. Ja sitten pyöräytin mutakaakkusen. Pikkusiskolla on huomenna halloweenpartyt ja taksvärkkinä (joka muuten olisi ollut jo tiistaina) ne järkkään, mutakakkukin siis sinne. 

 

Nyt voisin jatkaa cokiksen lipittämistä ja katsoa lehvan: Trenck - Zwei Herzen gegen die Krone

 

PS: Jääköhän psykologikäynneistä btw merkintöjä johonkin tietoihini (vaikkei masennusta koskaan kai virallisesti diagnosoitukaan)? Sain pienen paniikin kun eilen illalla asiaa ajattelin, koska se voisi kivasti vaikuttaa lähtemiseen... Haastattelussa ei btw kysytty mitään sellaisia enkä olisi muutenkaan sanonut. Ne ovat vanhoja juttuja, olen nykyään harvinaisen tasapainoinen ja onnellinen ja kaikkea..! Ja sitten tuli toinen paniikki kun ajattelin jees näitä arpia kädessäni. Hostit sitten kuitenkin jossain vaiheessa ennemmin tai myöhemmin hokaavat ja kysyvät että mitä helvettiä minun kädessäni on. Y-hyy. Voi miksi olen ollut ääliö. No mutta ei se estä minua lähtemästä...