Heissulivei taas armaat ihmiset.

Norjan tapaus? Olin Saksassa kun se tapahtui, ja koska en viitsinyt saksalaista lehteä ostaa ja puolet TV-uutisten puheenpölötyksestä meni aivan ohi, en oikeastaan tiennyt mitä oli tapahtunut ennen kuin tulin sunnuntaina takaisin Suomeen. Ja sittenkin viitsin vasta maanantaina tutkia asiaa tarkemmin ja valaistuin että siellä saarellakin oli tapahtunut jotain. Saksassa satuin katsomaan televisiota uutisten aikaan vain juuri sen Oslon räjähdyksen jälkeen ja tieto oli vielä todella mitätöntä, ajattelin tekijän olevan jokin terroristijärjestö. 

Ja ne fiilikset tästä johtuen? Ei, en ole paniikissa enkä murehdi itseäni kipeäksi. Olkoon se sitten ikävää tai ei, melkein aina kun tällaista sattuu, etenkin ulkomailla, naamani pysyy peruslukemilla. Totta kai minä suren uhrien ja heidän omaistensa (erityisesti jälkimmäisten) puolesta, olen rukoillut heidän puolestaan, ja yrittänyt ymmärtää ampujankin motiiveja. Sitäkin, että hän päätti jäädä henkiin eikä tappaa itseään. Mutta minun mielestäni kaikki paikallislehden otsikot "lapset lähtevät partioleirille pelon keskellä" saavat minut huokaisemaan syvään. Ainakaan minua ei pelota enkä odota heti kun lähden kohta isostelemaan lapsia seurakunnan leireille jonkun hullun ampujan hyppäävän pusikosta. Suomessakin oli kaksi kouluammuntaa. Hulluksihan sitä tulisi jos ei uskaltaisi enää kouluunkaan mennä. Enkä minä ainakaan tarvitse mitään kriisiapua tai psykologejen palveluksia (niinkuin lehden mukaan ilmeisesti hirveän monet nuoret tarvitsevat), enhän minä edes ollut siellä! Maailmalla kuolee jatkuvasti ihmisiä. Eivätkö sodissa kuolevat ihmiset ole jollain lailla aivan samoin harkitusti murhattuja uhreja?

Minä tunnen jonkinlaista omituista yhteyttä Norjaan, ihan vain sillä typerällä perusteella että "minä melkein synnyin siellä ja olisin saanut Norjan kansallisuuden!" Mutta en tunne oloani aivan äärimmäisen järkyttyneeksi tai tutise nyt kaikkia öitäni sängyn alla pelkäämässä seuraavaa tapausta. Me emme voi tietää mitä tuleman pitää, me voimme vain katsoa menneeseen. Minä luotan, että Jumala huolehtii minusta ja meistä kaikista, eikä mikään tapahdu ilman että hän tietää sen ja että sille on syynsä. Sanokaa että olen typerä, mutta näen kaikissa rujoissakin tapahtumissa syynsä, en usko että mikään tapahtuu täysin sattumalta. Ja minä koetan myös ymmärtää miksi tekijä teki sen, mitä hänen päässään liikkui. Hänkin oli ihminen. Kaikki ne uhrit olivat myös ihmisiä ja oli väärin ryöstää heiltä se oikeus tappamalla heidät.

Mutta jos nyt kielletään äärioikeisto, niin kielletään sitten samantien äärivasemmisto ja ääri-islamistitkin! Eivätköhän kaikki ääriliikkeet ole yhtä vaarallisia, aina siellä on se yksi sekopää tuhannesta. Jos yksi Lady Gaga-fani ampuu laivalastillisen ihmisiä niin ovatko kaikki Gaga-fanit murhaajia..?

Kukkaruukusta asiaan, Saksan reissu sujui oikein mallikkaasti. Satoi vettä melkein koko ajan kaikkina paitsi yhtenä päivänä ja hienoimmat alppimaisematkin jäivät siitä seuranneen paksun, valkoisen sumun takia näkemättä. 
Itävallan liikenne: Aivan tajuton sekasotku. Aina kun kuvittelet vihdoinkin pääseväsi tätä tietä pitkin päämääräsi, se onkin suljettu tai yksisuuntainen. Ja kyltit ovat niin pieniä, ettei niitä ehdi lukea. Ihmettelimme aikamme, että minkä takia Itävallan kuskit olivat niin röyhkeitä; tööttäsivät heti kun vähän pysähtyi ja ohittelivat ilkeästi usw. Sitten katselimme ympärillemme ja onnistuimme yhdistelemään asioita. Kaikki johtui siitä, että meillä oli saksalainen vuokra-auto! Ja ne raukat sitten kuvittelivat meidän toki olevan saksalaisia...
Saksan liikenne: Saksalaisen jämptisti järjestetty. Ainut, että saksalaiset ajavat aivan jumalattoman kovaa! Itse ajat sataakahtakymppiä ja silti ne autot viilettävät viivana ohitse. o__o Ja ilmeisesti tämä kaasuttelu oli jäänyt autobahnoilta kaupunkeihinkin päälle. Ei tietenkään niin lujaa, ei se ole mahdollista edes, mutta vaikka Suomen kaupunkivauhteihin verraten siellä oli todella järkyttävää. Jos Ruotsi on jalankulkijan onnela, aina ne autot pysähtyvät kun haluat mennä tien yli, niin Saksassa tien ylitys oli kyllä todella pelottava kokemus.

Kohta alkaa koulu. Enää alle kolme viikkoa. Ja kahdesta viimeisestä (seuraavista... o_o) olen puolet viikosta isostelemassa. Minusta alkaa vasta nyt pikkuhiljaa tuntua siltä kuin olisin lomalla! Kouluunkin pelottaa mennä. Se ei ole enää sellaista hirveää koettelemusta mitä se on ollut edelliset vuodet, ei minusta enää tunnu samalta kuin sikaa vietäisiin teuraalle. Mutta ylipäätään lukioon meneminen jännittää - miten siellä toimivat asiat, jaksanko minä opiskella, mitä teen jos en enää saa kymppejä, mitä jos poltan itseni loppuun ja masennun yrittäessäni sitä - ja ne ihmiset. Ei siellä ole mitään suurempia idiootteja, mutta pari tyyppiä vanhasta koulusta. En tiedä olivatko he edes niin hirveän pahoja, mutta sai aina välillä kuulla jotain. Minusta tuntui että nimenomaan he aina nauroivat selkäni takana! Enkä ole nähnyt heitä koulunvaihdon jälkeen.

Toisaalta, näen taas vanhat ystäväni, pääsen olemaan heidän kanssaan joka päivä, taas juttelemaan ja nauramaan normaalisti. Se on toisaalta pelottavaa, koulunvaihdon jälkeen olen nähnyt heitä tosi harvoin (osaanko minä enää ylipäätään olla ihmisten seurassa normaalisti, mitä jos he ovat ihan erilaisia kuin ennen). Mitä jos. Toisaalta se saa minut toivomaan että koulu alkaisi jo. Minä kaipaan normaalia oleskelua ystävien kanssa, ilman että täytyy pelätä että minut jätetään, ettei minua odoteta. Että voisin taas nauraa vapaasti ja sanoa pelkäämättä, että sanon väärin. He ovat ihmisiä, jotka olivat minulle kaikki kaikessa. En tiedä osaanko enää itse olla sellainen ihminen, luottaa toisiin niin vakaasti. Minä pelkään, etten enää osaa olla sosiaalinen. Minä olin niin kauan yksin tai seurassa jossa en tahtonut olla, että ysillä kun sain kavereita, sekin tuntui vaikealta.

Minä tahtoisin ylipäätään elämän. Kun olin masentunut, elämän täytti se paksu, musta mönjä, joka tunki keuhkoihin enkä voinut hengittää. Mutta tuskakin on sellainen asia, joka saa ihmisen elämään. Että tuntuu joltakin, että minä olen tässä. Vaikka voikin pahasti. Nykyään kaikki tuntuu aika samantekevältä; en ole surullinen, en yleensä erityisen iloinenkaan. Minä en käy paljoa missään. Tahtoisin tuntea itseni vapaaksi, tuntea eläväni ja olevani nuori. Olla kaupungilla myöhään ihmisten kanssa, olla ihmisten kanssa, mennä lujaa ja kauas ja huutaa kovaa ja olla olemassa. 

Miksiköhän nykyään melkein kaikki laulut saavat minut nieleskelemään kyyneleitä? No, en ole itkenyt seiskan jälkeen, jotenkin en vain enää onnistunut siinä. Enkä minä itke vieläkään, mutta toivoisin sitä. Tavallaan toivon, että tämä omituinen ilmiö olisi alkusoittoa sille, että ne padot vihdoinkin alkaisivat avautua. Minusta tuntuu, että olen sulkenut sen pahemman puolen itsestäni tiukasti kannen alle. En tiedä tahdonko saada sitä sieltä takaisin. Mutta ehkä se tekisi minusta kokonaisemman ihmisen eikä tällaista tyhjänpäiväistä haahuilijaa, joka kaipaa jotakin suurempaa, vaikkei edes oikeastaan tiedä mitä.

Tulipas siitä pitkä vuodatus. Kiitos ja kumarrus taas toistaiseksi.