Sanan ”suru” antoi kuningas kieltää hovissaan,
”onnettomuus”, ”rakkaus” ja ”onni”, jotka kaikki tekivät kipeää.
Mutta ”hän” ja ”hänen” oli yhä jäljellä.
Hänen kuningattarensa hyväili häntä kuin lasta,
hämäränhetkinä hän painoi päänsä hänen povelleen
silmät kärsimyksestä ammollaan.
Hän kuunteli kauhulla kaikkia ovea läheneviä askelia
ja vastahakoisuus levisi hänen kasvoilleen.
Jos neidot nauroivat pihalla kuin hopealähteet
kuningas kalpeni ja vaihtoi puheenaihetta.
Yksikään nuori vaaleakiharainen nainen
ei saanut enää näyttäytyä ulkona paljain päin,
ja lyhythameiset pikku tanssijattaret
olivat kaikki hovin pannassa.
Kevään tultua kuningas ei enää mennyt puutarhaan,
hän lojui pohjoisenpuoleisessa huoneessaan…
Kevät katsoi kalvaansinisenä sisään ikkunasta.
 
Edith Södergran