Olin siis Tampereella vain yhden päivän, aamulla 3.9. lähtö aikaisin junalla ja illalla sitten takaisin. Tuossa perjantai-iltaisessa postauksessa kertoilinkin jo sen hetkisiä tunnelmiani, minua jännitti ja sitten lauantaiaamuna en tosiaan ollut nukkunut kuin jotain paria tuntia, heräilin yöllä vähän väliä senkin vähän ajan jonka sängyssä makasin.

 

 

Ystäväni isosisko, Tiia, joka oli tulossa matkaseuraksi, ei ollut vielä paikalla. Tuon ystäväni piti siis alun perin tulla, mutta hänen tielleen sattuikin menoa, joka sitten jyräsi tämän Tampereen matkan, joten jo ostettu lippu meni sitten isosiskolle. Eipähän tarvinnut matkustaa yksin ja oli joku henkilökohtaisena assistenttina. Laitoin heti aamusta cossin bindausta lukuun ottamatta päälle, peruukkikin meni päässä kun pelkäsin sen muuten kuolevan matkalla. Eräs toinen Traconiin myöskin lähtevä, joskin jo perjantaina, ystäväni Jasmin oli sanonut, että Lappeenrannasta olisi lähdössä lauantaina joku Amerikkaa cossaava ihminen. Ja siellä tämä meidän lappeenrantalainen Amerikka olikin juna-asemalla! Vaihdoimme muutaman sanan, nauroimme sille, että Jasmin oli informoinut minulle Ameriikasta ja hänelle taas puolestaan ystävästään, joka Romanoa cossaten oli tulossa paikalle. 

 

Juna lähti aamulla 07:53. Valitettavasti meidän Ameriikkamme oli toisessa vaunussa, joten saimme sitten Tiian kanssa kahdestaan pärjätä. Tiia tarjosi minulle velaksi limsan ravintolavaunussa. Siellä sitten tapahtuikin ensimmäinen järkytys, kun eräs yli-innokas, entuudestaan täysin uppotuntematon ihminen parin ystävänsä(?) kanssa, tuli pöytäämme kysymään olemmeko menossa Traconiin ja aloitti sitten saman tien hirveän höpinän ja ristikuulustelun. Mutta, minähän vain tietenkin nauroin ja yritin olla keskustelussa mukana, siinä missä Tiia katsoi hiljaisena sivusta. Koko episodi oli minulle jotenkin kummallinen ja odottamaton, joku vain tuli puhumaan kuin olisimme hyviäkin tuttuja, vain koska minulla oli cossi päällä ja meillä yhteinen määränpää! Komisch. =) Tässä keskustellessamme sitten huomasin, että olin jättänyt ennakkoon netistä ostetun lipun (rannekkeen siis) kotiin ja voi sitä valituksen määrää. Loppumatka sujuikin sitten mukavasti toistellessa miten idiootti olen. Idioottiidioottiidiootti. Jossain vaiheessa piti lopettaa kun Tiia kyllästyi kuuntelemaan ruikutustani.

 

 

Saavuimme Tikkurilaan 09:32 ja vaihtojuna lähti kohti Tamperetta sitten pian reilun kymmenen minuutin päästä. Matkalla ei sen kummempia tragedioita minun valitukseni lisäksi tapahtunut ja saavuimme Tampereelle kaikessa rauhassa ja aikataulussa 10:56. Tiian ystävä sieltä päin saapui heti asemalla meitä vastaan ja toimi hienona oppaana. 

 

Tampereen juna-aseman vessat ovat pelottavia!

 

Ihan totta, siellä oli kopeissa joka puolella peilit! =’’D Siis ihan totta, kuka haluaa peilailla jokaisesta ilmansuunnasta itseään kun istuu pöntöllä? Joka tapauksessa, siellä myös Tiia kiristi bindaukseni kun vedin sen sitten lopulta ylleni. Aluksi poltteli vähän, mutta se meni ohi, ja Tiia on hyvä nyörittäjä koska missään vaiheessa ei lähtenyt valumaan eikä mitään, vaan systeemi pysyi koko päivän napakasti paikallaan. Muutenkin koin jesarikorsetin mukavaksi vaihtoehdoksi, kunhan oppi hengittämään siinä niin ei sitä edes ajatellut paljoa päivän aikana.

 

 

Conipaikan ovilla piti sitten, murr, ostaa uusi ranneke, mutta onneksi ei ollut jonoa eikä mitään. Mutta sinne meni kymppi hukkaan. =’< Tiia sitten ystävineen seurasi sisällekin niin kauan että havaitsin jonkin kahvilalta muistuttavan. Tapahtui monta asiaa yhtä aikaa kun havaitsin siellä ensimmäisen ihmisen miittiporukastamme, joka oli muuten Verna. Ensinnäkin, aivoni sanoivat vain naks, ja ajatustoimintani kytkeytyi pois päältä. Ja hylkäsin parilla sanalla Tiian ja kipitin nurkkaukseen jonka forkkalaisemme olivat valloittaneet. 

 

Aluksi hermostutti, oli paljon ihmisiä, joita en ollut koskaan nähnyt enkä edes ollut kovin varma keitä he forkalta olivat. Kuitenkin aloitin reippaasti sillä, että olen idiootti. Ja aloin heti reippaana tyttönä varastaa ihmisten tavaroita, kylläh... Nokun Amalla oli kiva takki ja hän sen sopivasti sattui sen riisumaan, ja Markkulin raippa vain oli niin… ihana. Ajattelen sitä edelleen lämmöllä. X) Yritin sanoa mahdollisimman monille jotain ainakin edes kerran kun ensimmäistä kertaa nähtiin ja… Siitä alkoi minun uskottavuuteni alamäki. =’D Mutta mitäs pienistä, halusin alunperinkin olla kunnolla mukana kuin vain kyhjöttää ujona jossain nurkassa. Välimuotojahan ei ole, eihän? Ja, näin jälkiselityksenä väitän järkyttävän itselleni epäominaisen käytöksen johtuvan kauan jatkuneista lyhyistä yöunista, pitkittyneestä väsymyksestä, cokiksesta ja huonosta seurasta. X) Ei saa ottaa väärin, minulla oli koko ajan todella hauskaa vaikka seuraavana aamuna ehkä hävettikin.

 

 

Kukkaruukusta asiaan, puuhailimme jotain, muistini vuotaa kuin seula. Mutta voin koettaa selittää pari kohtaa päivästä tiivistetysti.

1) Tapahtuipa lemmenjuomaleikki. Toisin sanoen laatua: ”Juo tästä pullosta hörppy, sulje silmät, pyöritetään sinua ympäri ja kun saat luvan avata silmät, siihen jonka näet ensimmäisenä edessäsi, ’rakastut’.” Vapautua sitten tästä julmasta lumouksesta pystyi jonkun toisen pussatessa sinua. Minulle tarjottiin toista kierrosta, mutta kauniisti kieltäydyin. (”En osaa ja tuo joi jo pullonsuusta, se on epähygieenistäkin!”) Sitten kentälle päädyttyämme kuitenkin jossain vaiheessa sorruin hommaan ja olin oikeasti ihan pallo hukassa. En juuri koskaan halaile ihmisiä eikä kukaan minua, suhtaudun muutenkin läheisyyteen tosi vaikeasti, pyydän aina ystäviänikin poistumaan pari askelta taaksepäin näiden tullessa liian lähelle. En osannut juoda pullon suusta, hoipuin silmät kiinni jotain ja ne avattuani aivoni vain kävivät huippuvauhdilla miettien että ”mitä ihmettä nyt sitten pitäisi tehdä”. Sitä paitsi en halunnut mitään Vernan vihoja niskoilleni. =’D Jotenkin sitten kai selviydyin ja vapauduin tuostakin pinteestä. Toista sitten oli kun minut tyrkättiin Markkulin eteen ja se vihulainen avasi silmänsä, jalat lähtivät siinä vaihteessa aika kovaa vauhtia karkuun. X)

 

 

2) Jossain vaiheessa joukkiomme päätti lähteä ihailemaan myyntipöytiä. Paikassa oli järkyttävän paljon ihmisiä, järkyttävän kuuma ja aivan järkyttävä tungos. Markkuli ilmoitti, ettei tilanne tehnyt hyvää hänen hyvinvoinnilleen ja tarjouduin sitten lähtemään mukana pois myyntisalista, kun itse en ajatellut ostaa mitään eikä se väkijoukko minuakaan varsinaisesti innostanut. Muut jäivät sitten sinne, kun me marssimme käsikynkkää ulos. Vesiautomaatista ei tullut vettä. =( Ja kohtasimme uudelleen ihmiset, jotka olivat minua menomatkalla junassa kysymyksillä pommittaneet. Päädyimme sitten Markkulin kanssa hortoilemaan ympäriinsä, mussuttamaan jonkun tarjoamia muffinsseja, hyppimään multapenkereillä, juomaan Markkulin mehut, jututtamaan ihmisiä ja minä panikoimaan siitä, että se muffinssi aiheuttaisi Markkulille jotain komplikaatioita. Juteltuakin tuli kohtuullisesti siinä sivussa ja molempien iät luultavasti yllättivät meidät molemmat omalta osaltamme täysin. =’D Nokun minä henkisenä kolmevuotiaana ja lyhyenä ihmisenä sorrun helposti pitämään nuoria ihmisiä paljon heitä vanhempana, ja minua puolestaan tunnutaan aina pitävän koon takia nuorempana kuin olen. Jossain vaiheessa sitten ihmisten hyppimistä tarpeeksi kauan katsottuamme ja juotuamme ne mehut pois, lähdimme etsimään muuta porukkaa.

 

 

3) Toiset yhdistyneet Hetalia-miittaajat leikkivät ponileikkiä kun meidän porukkamme oli lähdössä ruokailemaan. Jotenkin kummallisesti sitten ainakin osa meistä yhtyi mukaan leikin muutamaan viimeiseen kierrokseen. Jostain kumman ihmeellisestä syystä, vaikken edes olisi ensimmäisenä välittänyt mennä mukaan, se Korea tuli juuri siihen minun eteeni ja minut tungettiin keskelle juoksemaan! Kummallista elämää, varmasti joku muu oikein olisi kihissyt odotuksesta päästä keskellä juoksentelemaan. -.-

 

 

4) Meidän ruokapaikkasekoilumme. Lähdettiin ponileikin jälkeen vihdoin etsimään jotain syöminkipaikkaa. Ensimmäinen vastaantuleva paikka oli kuuma, täydellisen täysi Hesburger. Käveltiin läpi ja hylättiin sitten saman tien. Ja matka jatkui. Sitä ja tätä tuli vastaan, kuten myös aiemmin meidän ponileikissä hyppiessämme livistäneet Verna ja Ivve, joilla oli oma romanttinen kahvittelu käynnissä. Yritin sitten sanoa että: ”Annetaan noiden kahden nyt sitten kuherrella rauhassa!” ja lopulta jätimmekin tämän lemmenparin kahdestaan juomaan teetä ja puhumaan pehmoisia. Käveltiin vielä katua vähän matkaa, tuli grilli ja päätettiin kääntyä takaisin. Voin kuvitella Ivven ja Vernan ilmeet kun he huomasivat että: ”Voi ei, se joukkio palaa takaisin!” =’’D Siitä jatkettiin heidän ohitseen vielä sinne ensimmäiseen Hesburgeriin, johon ei tälläkään kertaa menty ja lähdettiin palaamaan taas sinne mistä oltiin äsken tultu! Tällä kertaa Ivven ja Vernan ei tosin tarvinnut alkaa kolmatta kertaa itkeä meidän sekalaisen, meluavan porukan nähdessään, vaan he tulivat jo teensä loppuun saattaneina vastaan. Kävi sitten niin, että minä ja Markkuli päädyimme siihen kahvilaan jossa nuo kyyhkyläiset olivat äsken teetä litkineet kun muut jatkoivat matkaansa… jonnekin? Markkuli kiltisti tarjosi minulle Berliininmunkin ja meille yhteiseksi limsan. Siitä limsasta sitten päädyin loppujen lopuksi juomaan lähes kaiken paria hänen ottamaansa hörppäystä lukuun ottamatta, ehh... Jutustelimme sitten siinä ulkona pöydän ääressä mukavia ja mussutimme leivoksia. Ainakin minun osaltani oli koko ajan tosi mukava tunnelma. ^^ Tuo meidän upea miittiporukkamme sitten palasi lopulta jostakin suunnasta ja minäkin yritin tunkea sen munkin jämät suuhuni ja liityimme taas sekaan lähteäksemme takaisin conipaikalle. 

 

 

5) Yleinen häröily ja se, ettei yksi pieni Romano saa edes rauhassa siestaansa viettää. Toisinsanoen, minua kyllästytti ja unenpuute vaivasi joten päätin sitten käydä siihen ruohikolle selälleni päiväunille ja vetää valkoisen lipun pääni yli suojaksi kirkkaalta auringolta. Eikös siihen heti ilmaantunut joku, tässä tapauksessa Markkuli, istumaan päälle painoksi. Eipä siinä mitään, ei sillä että valittaisin. Varsinkaan kun hän varmisti että: ”Eihän sinuun satu ja enhän paina liikaa?” usw. Ja minä siinä että: ”Eiei, ole vaan, et mitään paina.” Kesti aikansa ennen kuin olin tarpeeksi kärsinyt bindin kanssa hengitysongelmista ja jotenkin hassusti Markkulin huonosta kohdasta istua (luut osuivatten jotenkin ikävästi ja painoivat) pyytääkseni häntä poistumaan. Kaikenlaista ihmisten peruukinkorjailuoperaatiotakin siinä sitten tapahtui, jäi tosin auringon häikäisystä johtuen pääosin näkemättä.

Toisella kerralla sitten Meri päätti ampua minut. Ja kuolleena on vaikea seistä, vaikka sittemmin kyllä heräsin henkiin. Sitten siinä istui vatsan päällä, kappas, Ama, ja Markkulikin jostain ilmestyi häilymään kasvojen yläpuolelle. Minun käsiäni palelsi, siinähän nyt ei ole mitään uutta, muilla oli mukavan lämpöiset kädet und so weiter, ei mitään kummempaa kuin yleistä säätämistä. Jotenkin tämä sitten tallentui kameralle ja pääsi YouTubeenkin, mistä olen sen jälkeen saanut kuulla yhtä ja toista kommenttia. Mutta kyllä se oli sen arvoista.

 

 

6) Ja paljon paljon lisää kaikkea muuta sekoilua, joka ei nyt jaksa mahtua tähän, sormiin alkaa kirjoittaminen koskea eikä ihan kaikkea voi yhdeltä istumalta muistaa. Ehkä tämä kuitenkin tarjoaa jonkinlaisen katsauksen erääseen kauniiseen syyskuunalun päivään minun näkökulmastani?

 

 

Muita huomioita:

- Minulla ei ollut Bonnyn ja Kaen lisäksi ihmisistä paljoakaan ennakko-odotuksia, pari olin tavannut aiemmin Aconissa eikä heissä ollut mitään sen kummempaa uutta, ja muut olivat suurimmaksi osaksi sen verran tuntemattomia, ettei minulla mitään käsitystä ollut. Ja nämä kaksi sitten romuttivat minun kuvitelmani täysin! Kae on aina netin ihmemaassa kovin sanavalmis ja tukkanuottasilla Vernan kanssa ja Bonny… No Bonny on Bonny, sanotaan vaikka niin. Ja sitten nämä kaksi olivatkin ihan hiljaa! Minä yritin saada sanomaan jotain, kun itse puhua pölpötän kauheasti niin minua häiritsee, kun ihmiset ovat ihan hiljaa. Mutta molemmista oli todella vaikea saada puristettua puhetta irti, pari sanaa ja se siinä! Olen edelleen yllättynyt.

- Yllätyin myös äärimmäisen paljon OMASTA käytöksestäni. Normaalisti olen… kovin ujo ja, kuten aiemmin asiasta selitin, kovin läheisyysarka, en ole hyvä päästämään ihmisiä lähelle henkisesti enkä fyysisesti. Ja sitten minä vain hilluinkin siellä koko päivän kuin jossain sienissä, hypin ja huusin ja häröilin yleisesti ihan innoissani. Joku sanoi, että olin kuin joku toinen ihminen siellä säätäessäni. Mystistä. En tiedä minkä väliaikaisin mielenhäiriön sain, mutta tekisin kaiken uudelleen jos voisin. Hävetä voin, mutta kadu en! Ehkä se vain olikin ihan terapeuttista?

- Olisin tahtonut puhua useampien ihmisten kanssa ja tutustua heihin paremmin kuin ehdin, mutta ehkäpä korjaan tämän joskus. Joillekin sanoin vain ”hei” tavatessamme ja se oli sitten siinä. Kaea ja Bonnya, joita en vain SAANUT ylipäätään puhumaan, ei lasketa.

- Selvisin koko lauantaista paria junasta ostettua limsapulloa lukuun ottamatta (ja sitä unohtunutta ja uudelleen ostettua ranneketta, koska olen idiootti) täysin ilmaiseksi. =’D Markkuli tarjosi munkit ja pummin pari karkkia sieltä ja muutaman tuolta. Pummimalla pääsee siis pitkälle.

 

 

Kotiinlähdön hetki koitti myös lopulta, tosin siinä vaiheessa monet olivat jo häipyneet. Verna ja Ivve olivat ehtineet kuherrella puskassa, ja Kaen ja Bonnyn kohtasin kotia lähtiessäni kuhertelemasta rappusilta. Enpä voi muuta sanoa muuta kuin että meidän forkkamme on hirveä parituspalvelu. X)

 

 

Tampereen juna-asemalla oli taas kerran Lappeenrannan Ameriikka! =D Ja sen lisäksi pari muuta Hetalia-cossaajaa toisesta miitistä. Pidimme siinä junaa odotellessamme keskustelua, joka jatkui junassa sen lähtiessä Tampereelta 19:02. Junassa oli todella vähän ihmisiä, joten vain valloitimme viiden ihmisen voimin neljänhengen nurkkauksen ja pälätimme koko matkan Tikkurilaan asti. Juna saapui sinne 20:15 ja sieltä viimeinen juna lopullisesti kohti kotia kaksikymmentäkahdeksan yli kahdeksan. Ameriikka istuskeli lähellä, toimme hänellekin limsaa kun Tiian kanssa kävimme sitä ruokakärrystä itsellemme ostamassa. Tämä viimeinen matka sujui väsyneissä (torkahdin jossain välissä), hiljaisissa ja masentuneissa tunnelmissa. Oli jo silloin ikävä kaikkia ja ikävä jatkui ja jatkuu edelleen.  20 yli kymmenen saavuttiin sitten kotiin Lappeenrantaan, lauantai oli iloineen ohi, aivan liian nopeasti! Minulla oli aivan mahtavaa ja ottaisin päivän uudelleen milloin vain.

 

Tammikuun Desussa sitten tapaan jälleen näitä ihania ihmisiä!