Minä Luojalta kaksi kättä sain,
Luoja kuiskasi rakasta niillä.
Otan kädet käyttöön, odota vain.
En voiman suo salassa piillä.

Mutta en oppinut rakastamaan.
Minun käteni taskuihin jäivät.
Ne kuihtuivat hiljaa piilossaan.
Ohi kulkivat vuodet ja päivät.

En oppinut käsiä käyttämään,
ne olivat kömpelöt, kovat.
Niitä Luojalle lähdin näyttämään:
katso, millaiset käteni ovat.

Mitä tahansa yritän koskettaa,
se musertuu kätteni alla.
Minun käteni kylvää kuolemaa,
ja se rakastaa rikkomalla.

On paras, jos käteni piiloon jää.
Kädet huolella kätken ja peitän,
niin ne eivät tuhoa enempää.
Niiden päälle nyt multaa heitän.

Näin Luojan silmissä kyyneleet,
en jälkeäkään syytöksestä:
anna minulle kädet likaiset.
Minä tahdon ne hoitaa ja pestä.

Mitä tapahtui silloin, sitä tiedä en.
Tuulet alkoivat humionoida.
Ne poistivat vihan ja katkeruuden.
Minun käteni alkoivat soida.

Ne soittivat putoa sävelmää,
ensin aivan arasti ja salaa.
Sitä säveltä voinut en vaientaa,
kun se vilinä valtasi alaa.

Se levisi hurjalla voimalla
minun tuttuihin käsiini näihin,
jotka iloista uhkuivat soimalla.
Valo virtasi sormienpäihin.

Jumala, sinulta käteni sain,
koko sieluni sinua kiittää.
Minun käteni ovat kanava vain,
mitä tahdot, se tee, se riittää. 
Anna-Mari Kaskinen